perjantai 16. tammikuuta 2015

Remingtonin terkut taivaslaitumilta

"Moikkelis vaan, ajattelin täältä pilvenreunalta kirjoittaa pienen tervehdyksen! Täällä kaukana ikivihreillä laitumillahan sitä on tullut juoksenneltua jo yli puolitoista vuotta, toukokuusta 2013 lähtien. Ihan hyvin mulla on menny, täällä on paljon kavereita ja kuten Nellille lupasinkin, oon käyny moikkaamassa Lennyä, Ripaa ja Griffoakin. Aika hienoja poitsuja nekin oli, enkä yhtään ihmettele, että Nelli niitäkin rakasti niin paljon. Varsinkin sen mustan piirtopään kanssa mulla klikkasi aika hyvin, sellasia me ollaan me piirtopäät, aika seurallisia kavereita. Se oli täällä laitumilla jo vanha konkari, kun se on täällä ollut jo vuodesta 2010, se tais olla joku pomo, kun kaikki sitä niin kovasti kunnioitti.

Mä oon täällä syönyt paljon ja juoksennellu kavereiden kanssa, mutta jotenkin tässä viime aikoina on tullut muisteltua entisiä aikoja, kun vielä olin siellä alhaalla teidän kanssa samoissa svjääreissä.

Mähän olin mun nuoruusvuosista kirjottanut sen pienen kirjasen jo, jonka Nelli teille suomensi. Nyt mä olen täällä kerennyt opettelemaan suomeakin, joten tällä kertaa Nellin ei tarvinnut tehdä isoa hommaa, jotta te mun terkut ymmärtäisitte. Joku silloin vähän toivoi jos joskus saisi vielä muutaman sanasen kuulla mun elämästä, niin tässä ne nyt sit ois.

Nuoruusvuosien jälkeen tietysti sattu ja tapahtu, mut mulla oli kyllä kiva elämä nuoruusvuosienkin jälkeen kaikesta huolimatta. Elelin aika helppoa elämää mun omistajan Rosin ja sen perheen kanssa. Olin kuulemma aika veijari, kun mua ruvettiin opettamaan kantamaan satulaa, olin aika kova poika pukittelemaan ja juoksemaan, siks Rosi ei sitä ite tehnykkään. Ratsuttaja oli ihan reilu, vaikka mua vähän komensikin. Ihan kiltti ratsu musta sitten tulikin, niin sain sitten ruveta perheratsuksi.
Rosin siskontyttö Katja mua välillä kans vähän viihdytteli ja oli kivaa, kun sai olla vähän niitten pomona, eikä tarttenu oikein paljoo duunia tehä, välillä vaan pikkusen kantaa niitä selässä ja juoksennella sinne minne ne pyys, vaikka en ihan aina menny sinne minne ne tahto... Kyllähän ny vähän omaa tahtoa piti olla!

Mähän olin ollut Rosille tilausvarsa sen siskon tammasta, jonka vanhemmat oli sitten taas niiden isän hevosia eli parissa polvessa oltiin jo oltu samassa perheessä. Mut kuiteskin kolmevuotiaana ruunattiin, niin mä en päässy jatkamaan sukua.. Aika harmi, kun kyllähän meitä piirtopäitä sinne maailmaan olis mahtunu enemmänki. Ei kuitenkaan asuttu enää mamin kanssa samalla tallilla ja joskus kun mä olin kai seittemän, ni sain kuulla Rosilta, et mamma oli kuollu. Se oli aika surullista, mut senkin oon täällä tavannu, niin se kerto, että ihan vanhuuden vaivojen takia se tänne oli päässy.

Monta vuotta olin ihan vaan perhehevosena ja sain elää tosi rentoa elämää. Rosi kuitenkin teki paljon töitä ja kärsi selkävaivoista, jotka mun mami oli sille aiheuttanu, kun se sen kerran selästään heitti. Se sitten joutu tekemään vaikeen päätöksen ja joutu ruveta ettimään mulle uutta ihmistä. Eipä se kauaa ettiny, kun Nelli sitten saapu mua kattomaan.


Nelli ihastu muhun tietty heti, olinhan mä aikamoinen veijari. Jäin vanhalle tallille asumaan, siellä mä niin hyvin viihdyinkin, että kyllä se mulle kelpas. Nelli ja Rosi kuitenkin teki aika kivan päätöksen ja Rosi ja sen perhe jäi mun elämään vielä, vaikka Nelli mun elämästä päättikin sen jälkeen kaikki suuremmat asiat. Se oli kaikille paras päätös ja oli tosi hienoa, että se toimi ihan loppuun saakka! Mä oon täältä pilvenreunalta kattellu ja Nelli ja Rosi on kuulemma edelleen kavereita, se on tosi kivaa.


Aluks Nellin kanssa oli ehkä vähän mälsää, kun se rupes vaatimaan multa muutakin, ku rentoa lönköttelyä. Se puhu uusien muskeleiden kasvattamisesta ja jostain ihan ihme jutuista, niinku kokoomisesta ja tahdista ja asetuksista ja mitä lie muukalaiskieltä se yritti mulle sönköttää. Mä en aluks ihan tajunnu, mitä se ajo takaa, mut vähitellen se keksi mulle vähän helpompia tapoja oppia. Mähän tietty olin aina kuvitellu et se tapa, jolla mä juoksin, ois ainut ja oikee tapa. Mut nyt yhtäkkiä mun pitikin nostella jalkoja ja kans vähän pyöristää kaulaa ja se kaikista hassuin oli se, että piti oppia käyttämään kans selkälihaksia. Mä kyl opin tosi nopeesti! Opin kans tykkäämään hirveesti sivuttaiskävelystä! Sitä en osannu ennen Nelliä askeltakaan ja samperi sehän meni ja opetti sen taidon mulle silleen, että me tehtiin sitä jo laukassakin!


Mä en kuulemma ollu sen muotonen, ku kouluhevosen kuuluis olla. Must mä olin kyl just hyvänmuotonen.. Mut mun luonne oli kuulemma se, joka ton kouluratsastaja-täti Nellin oli saanu muhun ihastumaan. Mä kuulemma tein ja yritin, vaikka se oli mulle vähän vaikeeta, kaipa se oli sitten niistä mun puuttuvista muodoista johtuvaa, etten aina ihan pystyny. Mut aina mä yritin ja se oli kuulemma tosi kivaa Nellin mielestä.


Mä olin ennen Nelliä ollu jo kerran kipeenä, mut kaikki luuli et siitä ois jo selvitty. Mä rupesin kyl aika nopeesti sairastelemaan uudestaan. Se oli Nellille aika kova paikka. Ja tietty mullekin, kun oishan se ollu kiva, jos oltais voitu kehittyä nopeemmin. Keväällä 2012 mä sit tulin vähäks aikaa tosi kipeeks ja olin ihan klinikallakin. Nelli itki ja niin itkin mäkin, kun mua sattu tosi paljon.


Mä kuitenkin toivuin ja Nelli sitten päätti sitten harrastaa mun kanssa kans muutakin, ku kouluratsastusta, jotta se sais nauttia mun kaikista puolista. Kaikista hauskin juttu oli se, että Nelli rupes mun kaa hyppäämään esteitä! Oltiin tietty molemmat ihan alottelijoita, mä en ollu hypännyt kun vaan pari kertaa Katjan kanssa joskus kauan sitten ja Nellikin oli toooosi monta vuotta sitten viimeks. Niin me sit mentiin aikamoisen konkarivalmentajan tunneille ja hitsiläinen ku meitä sitten opetettiinkin! Se valmentaja oli maailmanmestaruuksiinkin osallistunu vanha käppänä, se opetti meitä vanhan ajan tavoilla, jotka me kyllä ymmärrettiinkin. 




Välillä se oli Nellille vähän tuhma, kun Nelliä pelotti. Se sitten vähän huuskin Nellille.. Mut kyl me silti jatkettiin ja kehityttiin paljon. Pari kertaa se huus kyllä mullekin vähän.. Kuulemma Nellin ois pitäny hankkia kunnon hevonen. Mä vähän loukkaannuin ja Nellin kanssa sitä yhdessä vähän salaa itkettiin, mut ei Nelli musta eroon halunnu, ku mä olin maailman kiltein hevonen. Mulla oli kuulemma maailman paras luonne, se oli musta kiva kuulla.


Jatkettiin hyppimistä ja koulujuttujakin ja Nelli jopa vähän suunnitteli, että veis mut joskus jonnekin tuomarin eteen arvosteltavaks. Vaihdettiin valmentajaa, mutta sen kaa ei keretty montaa kertaa hyppäämään.



Talvella 2012 mä sit rupesin oireilemaan taas ja Nelli lopetti mun kaa treenaamisen, musta tuli vähän niinku oloneuvos, kun ei noi ihmiset oikein tienny, mitä mulle pitäs tehä. Nelli ja Rosi soitteli ympäri Eurooppaa ettien lekuria, joka ois mut leikannu. Ei oikein kukaan suostunu, ku kukaan ei ollu koskaan tehny sellasta leikkausta, kuulemma multa piti poistaa toinen munuainen. Ku ihmeen lailla sit lääkäri löytyki ja me pakattiin mut ja mun ihmiset autoon ja huristeltiin kauheessa talvi-ilmassa kohti Saksaa. Jonnekin Münchenin lähelle ne mut sit jätti ihan yksikseen. Jokunen hetki meni, ennen ku lääkäri mut leikkas ja sit vielä pari viikkoa asustelin siellä Saksanmaalla, ennen ku mut haettiin takas kotiin.


Ne oli kamalia aikoja. Hyh, siellä yksikseen ja sit kotona mä en saanu juosta kunnolla moneen, moneen viikkoon. Mun ei ois pitäny enää tulla oikein mikskään ratsuks, mut mä yllätin kaikki ja parin kuukauden jälkeen me päästiin sit taas Nellin kaa hommiin. Nelli piti mulle ja Rosille tunteja ja ite ahkeroi kans, mut ei enää niin usein ku ennen, ku se otti ittelleen toisen hevosen, semmosen kiukkusen jättikokosen Dessie-tamman. Mua sit välillä ratsasti kans Ursula, se ei oikein osannu ratsastaa, mut Nelli sitäki neuvo, ni kyl se sit oli ihan kivaa senkin kanssa. Rosin pojat ratsasti mulla kans, niitäkin Nelli opetti, mä olin oikein opetushevonen! 


Kevät meni hyvin ja Nelli rupes taas suunnittelemaan et veis mut kyllä sittenki vielä jonnekki kisoihin. Käytiin toukokuun alussa tarkastuskäynnillä klinikalla ja sain terveen paperit. Kaikki oli kuulemma mitä parhaiten ja lääkärisetä ihmetteli, miten voikaan olla, että mä olin niin hyvässä kunnossa, ei kukaan kuulemma olis uskonu. Lääkäri oli sitä mieltä, että oli Nelliltä oikee päätös pitää mut liikkeessä heti, kun tulin takasin klinikalta.

Mut mikäs sitten kävikään.. Me oltiin aikasempana päivänä opeteltu uutta, mä opin kuulemma laukanvaihdon! Nelli oli musta tosi ylpee. Se oli ollu mulle kuulemma tosi vaikeeta, mut niin mä vaan sen opin. Halusin kai näyttää Nellille vielä viimesen kerran, miten iso sydän mulla oli. Kaikkeni mä Nellin eteen tein.

Sit sillon toukokuussa tuli se aamu, kun mä en enää noussukkaan. Mulla oli tosi paha olo. Viimesillä voimilla mä sitten jaksoin vielä nousta traileriin ja mut vietiin klinikalle. Nelli ei ollu mukana, kun sitä ei saatu kiinni puhelimella.. Nelli ja Rosi oli kuitenkin sopinu, että tollasessa tilanteessa ei odotella, vaan sillon mennään, ihan sama mikä ois. Nelli oli sillon tammikuun leikkauksen jälkeen päättänyt, että jos mulle joskus vielä jotakin kävis, niin sitten ei enää yritettäis mua pelastaa, kun olin kuulemma saanut kärsiä jo ihan tarpeeks. Lääkärillekin oli tästä päätöksestä puhuttu, että mua ei varmastikkaan enää koskaan leikattais ja se kannatti tätä päätöstä.


No, Nelli ei sitten ollut mukana, kun lääkäri teki päätöksen, että nyt on pakko antaa piikki ja pistää mut untenmaille, muuten oisin kuiteskin kuollut ihan hetken päästä. Olihan se ihan kauheeta, etten mä päässy enää Nelliä hyvästelemään, mut me ollaan kaikki sitä mieltä, et se oli kohtalo, joka oli rikkonu Nellin puhelimen silleen, ettei siihen saatu yhteyttä. Ei Nellin kuulunu nähä mua sellasessa kunnossa.. Mulla kun oli kuulemma revennyt mun vatsalaukku. Siltä se tuntukin, se sattu ihan kauheesti.

Nellin puhelin toimi jostain kumman syystä heti sillon, kun piikki oli annettu. Sitten sekin sai tietää. Kun kaikki oli jo ohi ja mä olin jo matkalla tänne ylös. Mä täältä kattelin ku Nelli itki ja itki. Se oli ihan kauheeta. Sitten iski vielä vuosikymmenen pahin tulvakin. Koko Euroopan taivas itki mun vuoksi, niin Nelli sanoi.

Nelli kuiteski joutu jatkamaan elämäänsä, olihan sillä se Dessie. Kuulemma Nelli välillä toivo, että mun luonne olis sillon siirtyny Dessieen. Mä kyl pidin oman luonteeni ihan ittelläni, kyllähän me kaikki saadaan olla vähän omalaatusia. 

Aika surullinen kohtalo mulla kyllä oli, mä olisin toivonu, että oltas voitu Nellin kanssa vielä monet kerrat maastoilla ja nauttia elämästä, niin se oli tarkotus mennä, että Nelli olis voinu tehä töitä Dessien kanssa ja mun kanssa vaan rentoilla. Se olis ollu hauskaa, jos se suunnitelma ois onnistunu, mut mun aika vaan sattu loppumaan lyhyeen. Sellasta se on se elämä."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti