Tervetuloa perheeseen, Morillon

Koska muutokset kuuluvat elämään, on minun elämässäni tapahtunut viimeisen parin kuukauden aikana taas melkoisia muutoksia. Aloitin täysipäiväisessä työssä, hankin koiran ja..... hevosen.

Acasinan kanssa kaikki toimi hyvin, rupesin ratsastamaan ja pystyin ratsastamaan jo todella hyvin, mutta motivaationi rupesi tökkimään. Se sama motivaatiokolo, joka sen hevosen kanssa oli koettu jo aikaisemminkin. Uskoin sitä fiilistä ja vähensin Acasinan luona käymistä, kunnes lopetin oikeastaan kokonaan, koska en vain nähnyt oikein mitään järkeä, kun se hevonen ei vain yksinkertaisesti tule koskaan pääsemään sinne minne tahdon. Harmittaa kyllä, kun sen kanssa tuli tehtyä niin paljon töitä ja se rupesi taas toimimaan ja antoi hyviä ratsastusfiiliksiä, mutta niin se vain on, se ei ole SE hevonen minulle, vaikka kuinka asiaa yrittäisin vääntää. Joten, ajatukset rupesivat liikkumaan taas toiseen suuntaan.

Olen yhden hyvän ystäväni kanssa puhunut siitä kolosta, minkä hevosettomuus minulle aiheuttaa. Se fiilis, kun SE hevonen puuttuu. Se hevonen, jonka kanssa haluaa tehdä töitä ja jonka kanssa voi nähdä tulevaisuudessa edistyvänsä ja kasvavansa yhteen. Olen kokenut sen fiiliksen onneksi jo parin hevosen kanssa, mutta valitettavasti niiden kanssa yhteistyö on loppunut syystä tai toisesta. Olen kauan sanonut, etten halua investoida hevoseen, koska minun tuurillani onni kuitenkin loppuisi taas lyhyeen. Tuo ajatus on kuitenkin kalvanut minua, sillä jos elämässä ei ota riskejä, ei elämässä saa mitään hyvääkään. Ystäväni oli kanssani samaa mieltä, että riskejä täytyy ottaa, olkoon ne sitten taloudellisiakin. Hevoseen investoiminen on tietysti todellista riskipeliä. Aika spontaanin keskustelun jälkeen päätimme ystäväni kanssa lähteä kokeilemaan hevosia, jotta saisin taas sen sisällön elämääni, minkä siihen tahdon saada; työn hevosen kanssa.

Päätimme lähteä Saksaan hevosenkokeilureissulle ja vähän kuin vahingossa, ostimme ihan ensimmäisen hevosen, jonka koeratsastimme. Muut eivät sykäyttäneet, tuo sen teki pelkällä kuvalla. Se oli ainut hevonen, josta ei oltu nähty edes videota ennen, kuin sitä mentiin katsomaan, mutta joku siinä kuvassa minut sai ihastumaan siihen hevoseen.

Löimme kättä päälle hevosesta, joka oli jotakin aivan muuta, kuin mitä sen piti olla. Olimme puhuneet etsivämme kuusivuotiasta. Olimme puhuneet, että kyllä sillä pitäisi olla jo vähintään perusasiat hallussa. Kokoa pitäisi olla vähintään 170cm. Väriltään tumma. No, eipä sitten ihan tuollainen tullutkaan, vaan 4v 164 senttinen rautias, jota on ratsastettu vasta kolme kuukautta. Heti ensimmäisestä hetkestä lähtien sanoin, että tuo se on, ennen kuin olin edes nähnyt ketään siellä selässä. Ystäväni ei ollut aluksi ollenkaan samaa mieltä kanssani, sinne tallille hän oli lähtenyt kokeilemaan aivan toisia hevosia ja tuo oli vähän kuin "ylimääräinen", liian kallis, liian nuori, liian pieni. Mutta myös liian ihana.

Meille siis muutti liian kallis, liian nuori ja liian pieni ja ihan väärän värinenkin hevonen. Mutta se vain yksinkertaisesti säväytti. Sen luonne oli se, mikä sen meille toi. Ja sehän se on tärkein, siitä ei voi kanssani enää keskustella. Budjetinylitys tietysti tarkoittaa myös sitä, että hevonen on laadukkaampi, kuin mitä sen oli tarkoitus olla, maksoimme nyt neljävuotiaasta yli sen, mitä meidän oli tarkoitus investoida kuusivuotiaaseen. Eli jos kaikki menee hyvin, hevosen puolesta potentiaali ei tule ainakaan loppumaan kesken.

Nimetön pikkuruuna saapui viime viikolla ja sai meiltä nimeksi Morillon, kuten itävaltalainen viini. Isänpuolen suvusta löytyy kovia nimiä kuten Royal Diamond (i. Rubinstein), trakehnerverta Monteverdin kautta ja tietysti oma ikuinen suosikkini Donnerhall. Emän puolelta Landadel, Rohdiamant, Akzent.. Eli saksalaisia laatulinjoja.

Viime viikon torstaina saimme satulan ja sen jälkeen olen tunnustellut Morillonin kanssa, että miltä yhteistyö tuntuisi. Torstaina kokeilin valmentajan silmien alla ja sen jälkeen olen muutamaan otteeseen ratsastellut itsenäisesti. Toissapäivänä menimme maneesissa ja Morillon oli hienosti. Eilen menimme ensimmäistä kertaa kentällä ja siellä vauveliini vähän katseli, mutta oli kyllä todella kiltisti. Maastossakin olemme kerenneet käymään ja olen tehnyt koiran ja hevosen kanssa pitkiä kävelylenkkejä, täysin ongelmitta.

Morillon on älyttömän mukava ja selväpäinen. Se antaa jo nyt ihan mielettömiä ratsastusfiiliksiä, vaikka se ei osakkaan vielä paljoa. Siihen nähden, miten vähän aikaa sitä on vasta ratsastettu, se on kyllä jo melkoisen taitava. Koeratsastuksessa se ei reagoinut pohkeeseen oikeastaan ollenkaan, mutta jo nyt muutaman ratsastuskerran jälkeen pikkupoika on jo oppinut, mitä pohjeapu tarkoittaa.

Kaukaiset suunnitelmat Morilloninille ovat, että siitä tulisi monipuolinen kilpahevonen. Minä haluan tietysti panostaa koulupuoleen, mutta haave olisi päästä myös kenttäpuolelle kokeilemaan. Eihän sitä ikinä voi tietää, mitä nelivuotiaasta tuleekaan, mutta rakenteensa ja luonteensa puolesta Morillon antaa ainakin hyvän pohjan ruveta tekemään töitä.

Perhepotretti: Morillon, Nelli & Cooper

Kasvattajalta saadut kuvat: