Pohdintaa

Olen nyt viime viikkoina vähän ajatellut asioita uudestaan ja pohtinut miten tästä kuuluisi jatkaa. Viime vuosi oli minulle henkisesti todella rankka. Opiskeluni olivat vähän katkolla professorini ja minun näkemyserojen takia ja minulla kestikin kauemmin saada bachelortyöni valmiiksi. Olin aina kuvitellut saavani opiskeluni helposti etenemään, mutta taidealalla valitettavasti kyse on subjektiivisista mielipiteistä, joten asiat eivät menneet ihan niinkuin olin suunnitellut.

Jo viime vuoden puolella olin aika hukassa elämäni kanssa ja samoihin aikoihin Remingtonin tila huononi. Alkuvuodesta Remington leikattiin ja tarvitsin jotakin tekemistä, jotta saisin jotakin muuta ajateltavaa. Se tekeminen oli tietysti Dessie.

Siinä vaiheessa, kun Dessie alkoi olla ok ja rupesin näkemään Remingtoninkin kanssa valoa tunnelin päässä, tapahtui tietysti se odottamaton käänne ja Remington jouduttiin lopettamaan.

Remingtonin kanssa oltiin nähty lyhyen ajan aikana niin paljon ja olin jotenkin jo täysin fiksaantunut siihen ajatukseen, että pahin on jo ohi, kun Remington kerta selvisi leikkauksesta ja kuntoutui yllättävän nopeasti. Kerkesin taas hetken olemaan tyytyväinen ja sitten taas vedettiin matto jalkojeni alta ja tietysti aivan kamalalla tavalla. Remington oli minulle valtavan tärkeä ja sen menettäminen oli kyllä aikamoinen isku.

Elämäni kamalimman kesän jälkeen sain vihdoin ison taakan harteiltani, kun sain vihdoin kandini läpi. Elämää oli taas vähän helpompi suunnitella eteenpäin, kun opiskeluideni ensimmäinen etappi oli saavutettu. No, eipä sitä turhan pitkään saanut nauttia elämästään, kun sitten taas se viime vuoden aikana liian tutuksi tullut maton vetäminen jalkojen alta palautti minut taas oikein tömähtäen maanpinnalle.


Dessien menettäminen sattui ehkä jopa enemmän, kuin Remingtonin kuolema, sillä kyse ei ollut ymmärrettävästä asiasta. En ole osannut olla surullinen, alussa olin enemmänkin vihainen ja pettynyt. Nyt ainoa jäljellejäänyt tunne on vain epäusko. Aika Dessien kanssa oli niin intensiivinen ja täynnä ylä- ja alamäkiä.


Nyt, kun Dessie on ollut jo jonkin aikaa poissa, olen vähitellen käsitellyt asian läpikotaisin.  Suhtautumiseni Dessieen oli jollakin tavalla pakkomielteinen. Piilouduin tallille muuta elämää ja Dessien vaativuus oli itselleni hyvä tekosyy keskittyä vain siihen. Se tarvitsi paljon aikaa ja huomiota, joten en oikein edes tajunnut, millainen vaikutus sillä oli elämääni. Eipä minulla ollut mitään muuta elämää. Kuvittelin, että Dessie piti minut järjissäni, kun se oli syy, miksi sain itseni kammettua ylös sängystä. Samalla se kuitenkin myös esti minua elämästä muutenkin ja muutakin, kuin vain hevosta varten. En koskaan tule katumaan sitä, että sen alunperin otin itselleni. Kuitenkin nyt olen saanut asiaan vähän etäisyyttä ja olen tajunnut, että kyllä elämässä täytyy olla muutakin, kuin hullu hevonen, jonka yritän pelastaa, vaikka oikeastaan sen pelastamisen tarvitsin ihan itse.

Tällä hetkellä suhtaudun hevosteluun paljon vapaammin. Se ei tarkoita, ettenkö hoitaisi Acasinaa samalla rakkaudella, kuin aikaisempia hevosiani, vaan, että hevostelu on minulle taas pitkästä aikaa harrastus, eikä pakkomielle tai tapa piiloutua maailmalta.

Elelen nyt vähän rennommalla asenteella ja olin viikonlopun poissa, eikä tullut edes huono omatunto, kun en päässyt tallille. Olin sopinut valmennuksen sunnuntai-illalle, mutta en jaksanut lähteä ajelemaan pimeässä kotiin, joten jäin vielä yhdeksi yöksi kaverin luokse Wieniin. Acasina on jokatapauksessa melkein koko päivän tarhassa, joten ei sitä tarvitse liikuttaa joka päivä. Dessien kanssa totuin sellaiseen "pakkoon" mennä tallille ja nyt tuntuu ihan ihmeelliseltä, kun voi vaan jättää talleilun välistä, jos ei yksinkertaisesti jaksa tai kerkeä. Jotenkin aika vapauttavaa.

Eipä Acasinakaan ole helppo, mutta sen kanssa hommat pysyvät mielekkäinä, kun on haastetta, mutta asiat hoituvat kuitenkin ilman taisteluita. Ei tule tylsää, mutta hyviä hetkiä on paljon enemmän, kuin huonoja. Elämä on tasapainossa, kun koulun (jonka täytyykin tällä hetkellä olla se tärkein osa elämää!) lisäksi on muutakin tekemistä. Ja mikäs sen parempi tekeminen onkaan, kuin heppailu? :)

Huh, tulipa syvällistä tekstiä, mutta mielestäni tekee hyvää vähän purkaa asiaa jossakin muuallakin, kuin päänsä sisällä.

Ja kuten arvelinkin, ei Acasinaa hetkauttanut viikonlopun ratsastamattomuus millään tavalla. Maanantaina juoksutin sen sivuohjilla ja se oli ihan älyttömän kiltisti. Enpä olisi kuvitellut, että mikään muu hevonen olisi juoksuttaessa yhtä kuulolla, kuin mitä Remington aina oli, mutta Acasina kyllä oli ihan melkein yhtä kiltti. Eilen sitten ratsastin ihan normaalisti ja Acasina oli vähän hankala, mutta loppuviikon villiydestä ei ollut onneksi enää mitään merkkejä.

Tänään menin pitkän koulupäivän jälkeen tallille ja minulla meni ikuisuus Acasinan putsaamisessa, niin en yksinkertaisesti enää kerennyt ratsastamaan. Sillä oli ollut tarhassa varmaankin aika kivaa, sillä se oli aivan järjettömän mutainen. Tallinomistaja oli ottanut siltä loimen pois, kun oli tuonut sen sisään, sillä loimeen oli keräytynyt kiloittain mutaa. Onneksi Acasinalla on paksu karva, joten se voi ihan hyvin olla tallissa ilman loimea. Loimi ei ollut vielä myöhään illallakaan kuivunut, enkä saanut märkiä mutia oikein millään putsattua. Sovittiin, ettei Acasina mene aamulla tarhaan, kun olen kerta jokatapauksessa menossa aamulla ratsastamaan.

Aamulla meillä on valmennus ja tarkoitus olisi hypätä. Katsellaan sitten aamun fiilistä, että tarkoittaako se hyppääminen kavaletteja vai ihan esteitäkin. :)