Ikävöintiä..

Puuh, tänään rupesin melkein itkemään hevosen selässä, kun rupesin niin paljon ikävöimään Lennyä... Remington taas kuseskeli ennen kuin hyppäsin selkään ja oli aivan superärsyttävä alussa, teki taas stoppeja ja välillä nousi etupää ja välillä takapää, ihan pienesti vain, mutta niin, että pisti kyllä ärsyttämään taas oikein kunnolla.. Pistin sen kunnolla eteenpäin, niin hölmöilyt loppuivat heti, mutta kiehuin sisäisesti ja tuli ratsastettua rumemmin, kuin mitä normaalisti teen.. Ärsytti ja surutti vaan jotenkin niin hirveän paljon.. Ja tietysti se ärsytys tarttuu hevoseen.. Alun jälkeen Remi olikin ihan jees, se oli taas läpi niskasta ja oli todella taipuisa. Muutamaan kertaan Remi vielä yritti vähän luistaa töistä, mutta varsinkin loppuravit olivat todella letkeät ja kaulaa sai käänneltyä mihin päin vain ja niska oli ihan rentona ja todellakin läpi. Kävelin maasta käsin vielä 20 minuuttia kuivatellen Remingtonia ja yritin saada itseni ymmärtämään, että olen todellakin onnekas, kun minulla on Remi. Pieni hölmö hevonen, joka välillä saa minut niin kovin onnelliseksi, mutta välillä taas kihisemään raivosta..
Itsepä olen hevoseni valinnut, mutta jotenkin vain tänään nousivat tunteet pintaan ja valtava ikävä aikoja Suomessa, silloin, kun Lenny vielä oli olemassa.. Eipä Lenny ikinä tule takaisin, eikä Remington siksi muutu, mutta harmitti vaan niin vietävästi, että elämäni hevonen, se joka sopi minulle täydellisesti, ei ole kanssani juuri nyt täällä ja tässä hetkessä.. Remington on minulle tietysti valtavan rakas, mutta jos tietää millaista on, kun yksinkertaisesti kaikki natsaa, niin kaikki muu tuntuu vaan puolikkaalta.

Huh, tulipas avautuminen, mutta oli pakko purkaa jonnekin. Mites teillä, onko teillä ollut sellaisia hevosia, joita aina muistelee valtavalla kaiholla?