Kauhujen maastoreissu..

Meillä oli eilen samalla elämäni ihanin ja kamalin maastoreissu. Lähdettiin heti aamusta liikkeelle, jotta olisin kerennyt liikuttamaan molemmat hevoset ennen töihinmenoa. Itävallassa Pitkäperjantai ei ole vapaapäivä, joten olin tietysti menossa töihin.

Marlies ja Napoleon lähtivät meille seuraksi ja lähdettiin Donaun rantaan, kun aamupäivällä siellä on vähemmän koiria, niin ei tarvitse olla jatkuvasti varomassa. Laukattiin pitkät pätkät, molemmat hepat olivat kilttejä ja Acasinakin pysyi pöksyissään, vaikka laukattin ihan tasaisia suoria.

Käytiin Donaussa kahlaamassa ja Acasinakin meni aivan todella kiltisti veteen ja käveli jopa kauemmas rannasta. Olin niin ylpeä Acasinasta, että kahlaaminen täytyi ikuistaa videolle!

Anteeksi vinosta kuvasta, innoissani en tajunnut pitää puhelinta sivuttain ;)

Acasina otti vahingossa pari raviaskelta ja pelästyi roiskuvaa vettä ja se hypähti rannalle ja hetken panikoi, mutta rauhoittui kyllä nopeasti, niin mentiin vielä takaisin veteen. Aikamoisen täydellistä.

Kun jatkettiin matkaa, tuli sanottua taikasanat: elämä tuntuu täydelliseltä ja vaikka Dessien menetys olikin kamalaa, se mitä siitä seurasi, on kyllä aivan liian hyvää ollakseen totta.
Hetki tuon sanomiseni jälkeen otettiin pätkä laukkaa, Napoleon pelästyi ja vetäisi sivuun, Marlies tippui Napoleonin selästä ja samassa Acasinakin veti sivuloikan ja minäkin tipuin. Tipuin Marliesin päälle ja Acasina juoksi meidän molempien yli. Molemmat hevoset olivat tietysti vapaana ja lähtivät juoksemaan karkuun pyörätietä pitkin. Ne kiihdyttivät heti aivan järjettömään vauhtiin ja ennen viimeistä mutkaa, jossa ne vielä nähtiin, näikyi vielä, kun Acasina huitaisi mielettömän potkun Napoleonin suuntaan ja lähti sen jälkeen vielä kovempaa vauhtia.

Lähdettiin tietysti juoksemaan niiden perään, mutta eihän se mitään enää auttanut. En ole elämäni aikana koskaan juossut niin kovaa.. Ohikulkija soitti poliisit, jotta me voitiin jatkaa juoksemista. Vastaantulleet pyöräilijät ja kävelijät kertoivat, että hepat olivat juosseet ohi aivan täydessä laukassa. Muutaman kilometrin jälkeen pyöräilijät sanoivat, että hevoset ovat juosseet vastaan jo pari kilometriä sitten.. No siinähän sitten jatkettiin juoksemista.. Ainakin ne vielä juoksivat, joka tarkoitti, ettei kumpikaan ollut vielä ainakaan katkonut jalkojaan.

Jossakin vaiheessa tuli vihdoin poliisiauto vastaan, joka nappasi meidän kyytiin. Kun istuttiin autossa, soittivat toiset poliisit, että hevoset on saatu kiinni.. Ajeltiin sitten poliisikyydillä viimeiset kilometrit.. Se fiilis, kun näin hevoset ja poliisi pysäytti auton, oli aivan järjetön, juoksin autolta heppojen luokse niin kovaa, etten ole koskaan spurtannut semmoista vauhtia. Hevoset seisoivat rauhallisesti syöden ruohoa.. Kaksi pyöräilijää oli saanut ne kiinni.. Kuulemma valkoinen hevonen ei ollut enää pysynyt vauhdissa, joten iso ruskea oli sitten hiljentänyt vauhtia ja ne olivat sitten loppujenlopuksi vain lönkötelleet ravissa ja pyöräilijät olivat saaneet ne kiinni. Ne kerkesivät juoksemaan noin 8 kilometriä, poliisiautot ottivat meidät kyytiin kuuden kilometrin jälkeen...

Istuskeltiin sitten poliisien ympäröimänä rauhoittelemassa itseämme ja minä tutkin heppoja, kuin sekopää, että kai niillä on kaikki kunnossa.. Poliisit otti meidän tiedot ylös ja kauhistelivat mitä olisikaan voinut tapahtua.. Hepat oli saatu kiinni juuri viimeisestä kohdasta, mistä ne olisivat jatkaneet sitten kohti autotietä.. Ei siis ihme, että poliisiautoja oli ainakin neljä..

Poliisit olivat jo soittamassa meille ambulanssia, kun oltiin melkoisen näköisiä, mutta kaipa se menee shokin piikkiin, ettei todellakaan tajuttu, että oltiin molemmat kyllä aika rikki. Isompaa ei siis käynyt meillekään, mutta molemmilla venähti ja revähti lihaksia ja ollaan mustelmilla ja tietysti järkyttävästä juoksemisesta on molemmilla joka ikinen lihas muutenkin kipeänä.. Marliesilla tuli lievä aivotärähdys ja minulla on lantiossa järjetön mustelma ja iho auki, mutta saamme kyllä olla todella onnellisia, ettei mitään sen suurempaa käynyt.

Mutta mites sitten hevoset.. Niissä ei tosiaan ollut naarmuakaan, eikä Acasina ollut edes väsynyt. Napoleon oli aika poikki, mutta kävellessä kotiin vaikuttivat molemmat olevansa elämänsä kunnossa.

Selvittiin siis järjettömällä säikähdyksellä, sillä tuossa tilanteessa olisi voinut käydä ihan mitä vain. Aika sanattomaksi veti kyllä loppupäiväksi.. Takaisin tallilla kylmäsin Acasinan jalat, laitoin kylmägeeliä ja kävin vielä illalla kylmäämässä uudestaan. Jaloissa oli illalla ihan hiukan nestettä (Acasinalla on muuten aina täysin kuivat jalat), mutta eipä ole ihme 8 kilometrin asfaltilla juoksemisen jälkeen.. Napoleonkin oli illalla ihan normaali, joten saadaan kyllä kiittää jokaista suojelusenkeliä, jotka tuolla reissulla meitä vahti...

Tänään on sitten vapaapäivä.