Elämä voittaa

"if it wasn't hard, everyone would do it.
it's the hard that makes it great."

Kaipa se vaan on pakko välillä myöntää, että olen aika onnekas. Vaikka Remingtonin kuolema olikin ihan kamala asia, on Dessie nyt näyttänyt itsestään niin hyviä puolia, etten oikeasti edes ole kauheasti kerennyt ikävöimään Remingtonia. En todellakaan koskaan tule unohtamaan Remiä, viime viikollakin ihan normaalisti otin muutaman askeleen kohti alatallia, kunnes tajusin, että eipä siellä ole enää piirtopäätä odottelemassa. Jäin hetkeksi seisomaan paikalleni ja vedin syvään henkeä. Jotenkin sillä sekunnilla tajusin, että elämä menee eteenpäin, pakkohan sen on mennä. Remington ei ollut ensimmäinen minulle niin valtavan rakas hevonen, jonka menetin, joten tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen joutunut näitä asioita pohtimaan.

Lennyn menettämisen jälkeen maailmani romahti kyllä aikalailla, kun olin sen hevosen varaan suunnitellut tulevaisuuttani, tarkoitus kun oli palata muutaman vuoden jälkeen Suomeen Lennyn luokse. Se hevonen oli minulle aivan valtavan rakas ja tuntuihan se hullulta suunnitella elämää hevosen mukaan, mutta kohtalo kerkesi muuttamaan suunnitelmiani, ennen kuin niitä kerkesin toteuttamaan.

Eipä sitä tiedä, että miksi mikäkin asia tapahtuu, vaikka syitä tuleekin aivan liikaa mietittyä. Sen olen kyllä oppinut, että mikään kamala tapahtuma ei tule jäämään viimeiseksi, mutta välillä tapahtuu myös asioita, joiden avulla kestää myös ne kamaluudet. Ehkä kohtalon suunnitelmiin kuului "Kultainen Kohtaloni". Ensin piti käydä muutama muu hevonen läpi ja sitten löytyi se, joka taas tuo minulle sen saman fiiliksen, minkä Lenny minulle toi. Ja se fiilis on jotakin, mitä ei voi sanoin kuvailla. Se fiilis, kun alussa käsittämättömän hankalalta tuntunut hevonen alkaa muuttumaan ja homma rupeaa toimimaan, on jotakin, mikä on kaiken sen tuskan ja kärsimyksen arvoista, ja enemmänkin.

Eiköhän elämä ole taas voittanut ja tästä voi jatkaa taas positiivisimmin mielin kohti seuraavia pettymyksiä ;)